Hidas heinäkuu ja mökkihäpeää

Heinäkuu on alkanut helteisenä. Lämpötila on kohonnut useimpina päivinä lähelle kolmeakymmentä astetta eikä sateista ole ollut tietoakaan. Oma kesäloma alkoi heinäkuun alusta, ja nyt olen käyttänyt aikani edelleen niin kovin muodikkaan hitaan elämän opettelemiseen. En ole vielä valmis, hitaasti eläminen on vaikeampaa kuin uskoisi. Malttamaton tahtoisi ensin ansaita leponsa. Eihän sitä voi vaan koko päivää levätä laakereillaan. Vai voiko? Ehkä vielä kokeilen loman aikana.

Täytyy sanoa, että tämä helle kyllä edistää sitä hitautta. Ei vaan voi liikkua kovin nopeasti tai tulee hirveä hiki! Myös Möksällä oleilu edesauttaa hitauden opettelua. Ilman modernin kodin mukavuuksia pienetkin asiat vievät aikaa ja se on ihanaa. Aina välllä mielen valtavat kuitenkin hermostuneet ajatukset: miten tänne voi ketään kutsua kylään, kun tuollakin on tuollaista? Ei olla tuohonkaan tartuttu, eikä tuota ole ollut rahaa korjata. Olen jotenkin kadottamassa ne asiat, mihin itse Möksässä ihastuin. Näen vain kehityskohteita ja puutteita. Koen siis mökkihäpeää.

Yhtenä syynä tähän omituiseen ahdistukseen taitaa valitettavasti olla sosiaalisen median seuraaminen. Seurailen mökkiläisten julkaisuja, ja harvoin siellä näkee kuvia metsittyneistä pihoista, rapistuvista rakennuksista tai itikan syömistä nilkoista. Kaikki noista kolmesta ovat kuitenkin vahvasti osana minun kokemustani mökkeilystä. Vaikea on muistaa, että juuri niin se on monella muullakin, kun katselee kuvia idylisistä pihoista tai tarkoin harkituista kesäpöydän kattauksista. Ehkä pieni tauko somesta tekisi juuri nyt hyvää, muutoin hyvin alkanut hitauden opettelu tyssää alkuunsa.

Mökkipihan parantelua

Olen jo jonkin aikaa koittanut miettiä, että mitä ihmettä tuolle meidän mökkipihalle pitäisi tehdä. Talvella oli helppoa. Lapiotiin lumet kulkuväyliltä, ja jos oikein haluttiin heittäytyä hienostelemaan niin laitettiin ulkotulet palamaan. Luonto hoiti loput peittäen kaiken kauniin valkoiseen huntuunsa. Kesällä kaikki on toisin. Tässä Möksällä edellisillä omistajilla on ollut nurmikkoa. Oma unema mökkipihasta ei sisällä yhtään nurmea, vaan kuivaa kangasta, jossa kasvaa kunttaa puolukoineen, mustikoineen ja kanervineen. Siellä saisi mutkitella hiekkapohjaisia polkuja, joita pitkin muurahaiset raahavat neulasia kekoihinsa. Koko piha tuoksuisi kesäisen lämpimälle metsälle. Unelmat ja todellisuus eivät nyt yhtään kohtaa.

On ollut vaikea tarttua toimeen, koska unelmieni pihaksi tämä ei hetkessä muutu. Metsittyminen ottaa aikaa. Nurmen seassa kasvaa apilaa ja luonnon kukkia, joten en halua alkaa nurmea leikkaamaan. Pörriäisille ja perhosentoukille pitää olla ruokaa. Niinpä pihalla kasvaa henätupsuja siellä täällä. Jossain on osioita, joissa on puolukkaa, mustikkaa ja muita metsän kasveja. Toivon, että ne siitä pikkuhiljaa levittäytyisivät laajemmalle alueelle. Sitä odotellessa päätin alkaa poistamaan elementtejä, joiden takia järvimaisema peittyi ja piha on hyttysten paratiisi, eli lähinnä puskia. Tämä suunnitelma mielessä pihalta on hävitetty varmaan tuhan lepän-, koivun ja männynalkua sekä siirretty kuusia tontin rajalle kasvamaan näkösuojaksi.

Rannassa kasvaa järviruokoa, jonka laaja levinneisyys johtuu kuulemma lisääntyneistä valumisvesistä. Ihminen on siitä ärsyttävä otus, että haluamme hallita luontoa ja valjastaa sen hyötykäyttöön. Mikä oikeus meillä on niin tehdä? Ja tässä kyllä heti huomaan oman kaksinaismoralismini, täällähän minä olen Möksällä luonnosta nauttimassa. Ei luonto kaipaa mökkeilijöitä. Järviruoko-ongelma on kuitenkin ihan ihmisten omaa syytä, ja näitä ihmisen toimien seurauksia sitten yritetään hallita eri tavoin. Etsin tietoa siitä, kuinka järviruokoa voisi vähentää rannasta, se on nimittäin lehdistään aika terävää ja viiltää helposti haavoja. Joku viisas neuvoi käyttämään kasvimyrkkyjä, toivottavasti kukaan ei ole niin hölmö, että oikeasti niin tekee. Järkevimmältä kuulosti leikkaaminen mahdollisimman syvältä. Näin kasvin juuret eivät saa happea, ja se häviää vähitellen. Leikkauskertoja vaaditaan kuulemma useampia kesässä ja useana kesänä, sen verran sitkeä kasvi on kyseessä. Hellekeleillä työ oli oikein mukavaa, nips ja naps, kädenjälki näkyi hetkessä. Toki järviruoko jätettiin rauhaan niissä rannan osissa, missä ei uida.

Ihan täysin mitään tekemättä ei olla siis tätä ensimmäistä lomaviikkoa oltu. Tahti on kuitenkin hyvin rauhallinen. Tulevilta lomaviikoita toivon luonnorauhan lisäksi mielenrauhaa. Möksä riittää sellaisena kuin se on.

Terveiset Äänekosken Sumiaisista, Rannankylältä, meidän Möksältä!