Lumilla liu’utellen

Yksi lempiasioistani on kestohanget. Antaa mahtavan vapauden tunteen, kun yhtäkkiä tiet eivät määritäkään sitä, minne ja mistä voi kulkea. Kantava hanki kun mahdollistaa kävelemisen melkein mistä vaan. Kestohankien aika on kuitenkin yleensä lyhyt ja tarjoaa vain hetkellistä riemua. Ensin jalka uppoaa hangesta läpi silloin tällöin kastellen sukat nilkasta. Sitten vähän useammin. Viimeistään kun kävelylenkki on muuttunut hikiseksi tarpomiseksi upottavassa sohjossa, ja viimeiset metrit kantavalle maalle on mentävä kierien, on annettava taas teiden ja polkujen määrittää kulkua. Kun mies ilmoitti, että oli ajatellut hankkia liukulumikengät, en vastustellut yhtään. Tervetuloa vapaus, hyvästi teiden kahleet!

Liukulumikengät ovat itseasiassa vähän laskettelusuksia muistuttavat leveät, noh, sukset. Meidän ovat Arctixsport-merkkiset ja niissä on karvapohja. Karvapohja on kuulemma pitävämpi ja hiljaisempi kuin uritettu. Liukulumikenkiä on pääsääntöisesti kahden mittaisia, 120cm ja 140 cm. Lyhyemmät kantavat alle 80 kiloista ja pidemmät sitä painavampaa henkilöä. Meillä on molemmilla pidemmät, onhan aina hyvä jättää kasvunvaraa, heh, heh. Ajattelimme myös, että liukulumikengät sopivat sitten muillekin. Varsinaisia monoja ei tarvita, liukulumikengän kiinnitetään siteillä tavallisiin talvikenkiin. Minulla oli käytössä kengät, joiden varret ulottuvat nilkan yli ja vielä villasukat vedettynä lahkeiden päälle. Nilkat pysyivät kuivina. Lisäksi tarvitaan vielä upottavalla lumella kulkemiseen soveltuvat sauvat.

Olin jo aiemmin yrittänyt käydä tutkimassa Möksän takana olevaa metsää ihan tavallisilla perinteisen hiihtotavan suksilla. Se retki jäi lyhyeksi. Pitkiä suksia oli melko mahdoton saada menemään oikeaan suuntaan risujen ja oksien välissä, varsinkin kun kapeat sukset luonnollisesti uppoavat hankeen melko syvälle.

Nyt lähdimme samaan suuntaan, ja ensimmäiseen kokemukseen nähden liukulumikengillä kulkeminen oli huomattavasti helpompaa. Mutta ei se silti helppoa ollut. Möksän takametsä on melko kivistä ja risukkoista. Ojat ja rinteet lisäsivät haastetta. Hommassa tuli hiki. Ilman liukulumikenkiä tämä metsä olisi ollut pääsemätön paikka, nyt ei. Kyllä niistä siis selkeästi apua on. Erityyppisessä, vähemmän tiheässä metsässä voisin kuvitella liukulumikenkäilyn jopa helpohkoksi.

Jäällä hitaasti taapertaen

Seuraavaksi retkemme jatkui järven jäätä pitkin. Tasaisella jäällä liikkumista voisi kuvailla erittäin hitaaksi hiihtämiseksi. Tiedättekö miten taapero aloittaa hiihdon jalkoja vuorotellen eteenpäin siirtäen, ja hiihdolle ominainen potku puuttuu vielä? Sitä liukulumikenkäily on. Järvellä ei ihme kyllä ollut nyt kovinkaan paljon lunta tai sohjoa, olisiko vaihteleva keli tehnyt uuden jääkerroksen sohjon päälle. Noh, joka tapauksessa mielestäni eniten eroa ja hyötyä tavallisilla suksilla liikkumiseen verrattuna tulee siitä, että liukulumikengillä uppoaa vähemmän ja ne eivät kallistele kuten tavalliset sukset. Paljon nilkkaystävällisempää, vaikka hidasta onkin. Liukulumikenkäillessä on aikaa katsella ympärilleen, mikä varmaankin on se pointti.

Kokonaisuutena tykkäsin liukulumikenkäilystä. Ei se sellaista kevyttä hankien päällä leijumista ollut, mutta vaikeammassakin maastossa pääsee. Seuraavaksi aion kokeilla liukulumikenkäilyä vähän helpompikulkuisessa metsässä. Odotan myös jo kevättä ja kestohankia, sillä liukulumikengät jalassa nilkkojen voi olettaa pysyvän kuivana ja kauden jatkuvat pidemmälle kevääseen. Pääsen näkemään, kun metsä alkaa heräillä talviuniltaan, kuuntelemaan lintujen laulua ja katselemaan jään sulamista. Ehkä liu’uttelen retkelle niille lammille, joista kerroin aiemmin täällä.

Terveiset Äänekosken Sumiaisista, Rannankylältä, meidän Möksältä!