Veden äärellä

Veden äärellä
Tyynellä järven pinnalla kelluessa tuntee olevansa täydellisesti osa luontoa.

Olen vesipeto. Lapsena asuimme joen rannassa ja kesät vietin käytännössä katsoen joessa. Noh, ehkä jotain muutakin tehtiin, mutta uiminen ja soutelu olivat kesän tekemisten parhaimmistoa. Voi noita muistoja kesistä, jolloin oli aina lämmin. Aikuisena en ole minkään rantaan päässyt asumaan, mutta vesi on vetänyt puoleensa. Pari kesää sitten hankimme miehen kanssa kajakit ja kun sitä rantaa ei itsellä ole ollut niin autokin piti siinä hässäkässä vaihtaa sellaiseksi, jonka katolle ne voi köyttää rannalle siirtämistä varten. Homma niin sanotusti hieman eskaloitui ja melominen onkin yksi kesän lempiharrastuksista.

Oma ranta olikin mökkiä etsiessä aivan ehdoton ominaisuus. Uimista, suppailua, veneilyä, kalastusta ja melontaa, rantatontilla on todella meille käyttöä. Olenkin kertonut, kuinka tänä talvena löysimme uuden vesilajin – avantouinnin. Nyt olemme viimein päässeet vesille myös meloen, ja kyllä täytyy sanoa, että lähteminen on helpottunut huomattavasti. Katsotaan, onko keli soveltuva ja lähdetään melomaan, jos on. Ennen pakkailtiin kotona kaikki tavarat autoon, asennettiin autoon telineet, nostettiin kajakit telineisiin ja huonoimmassa tapauksessa ajeltiin rantaan vain todetaksemme, että aallokko on sellainen, että ainakaan pitkälle lenkille emme lähde.

Melontalenkkimme kulki tällä kertaa Käpykolon sillan ali.

Meloessa parasta on se äänettömyys ja se, miten lähelle luontoa pääsee. Onhan ihminenkin tietenkin osa luontoa, mutta jotenkin sitä kaiken tekniikan ja melun keskellä pääsee vieraantumaan perusasioista. Kun tarkkailee lintuja ja eläimiä läheltä, minua se muistuttaa siitä, mikä loppujen lopuksi on elämän merkitys. Kuinka uniikki ja haavoittuvainen jokainen elämä on ja miksi jokainen päivä tulisi elää kuin viimeinen. Hetki, joka nyt on, ei toistu. Nämä ajatukset ovat läsnä siinä hetkessä, kun kelluu painottomuutta tuntien tyynessä järvessä, tai kun taistelee aallokkoa vastaan isolla selällä.

Siellä me kelluimme, me ja kuikat. Näimme myös joutsenia todella läheltä, kun ne lensivät suoraan kajakkiemme yli järvellä.

Uimaan, saunaan, uimaan, toista

Helatorstain tuntumassa pääsin viettämään Möksällä kolme yötä ja neljä päivää. Kun sunnuntaina tuli lähdön aika, totesin että en enää halua palata todellisuuteen ”mökkiläisyydestäni”. Jotenkin se on kuin eläisi toisessa todellisuudessa, jossa pätevät täysin arkielämästä poikkeavat säännöt ja rutiinit. Esimerkiksi yhtäkkiä hoksaa, että ei ole katsonut peiliin kahteen päivään. On normaalia pestä kädet jääkylmällä vedellä, ja olla valittamatta asiasta. Ruoan laitossa ja muissa perusasioissa kuluu niin paljon aikaa, että ne oikeastaan täyttävät päivän. Kaikki kuitenkin keskeytyy aina, kun kiinnostava eläin tai lintu ilmestyy lähistölle (tällä kertaa tontille hiippaili minkki, se on melko varmasti se viime talven tassuttelija).

Siivotussa kesäkeittiössä paistuvat kesän ensimmäiset lätyt.

Kyllähän me myös tosiaan puuhailtiin monenlaista, miehellä oli ehkä suurin työ, kun hän yritti nostaa vinoon kellahtanutta saunaa takaisin (vinoille) perustuksilleen. Minä putsasin kesäkeittiötä ja istuttelin kukkia ja yritin olla olematta tiellä. Neuvoa ei nyt kyllä uskaltanut yhtään. Pääsin myös viimein toteuttamaan lapsuusaikojen lempiharrastusta eli saunasta uimaan menoa, auringossa köllöttelyä ja taas saunomista. Aloittelin kevyesti kolmen tunnin rupeamalla. On se vaan niin mukavaa.

Terveiset Äänekosken Sumiaisista, Rannankylältä, meidän Möksältä!

2 Kommentit tuotteelle “Veden äärellä

  1. Miten mukavaa,että sinullakin on samanlaisia lapsuuden kesien muistoja, kun minullakin on sama,että kesät kuumia aurinkoisia ja joessa vietettiin melkein enempi aikaa kuin kuivalla maalla. Kait kuitenkin joitakin sadepäiviäkin mahtui kesään…niitä ei vaan ole väliä muistella.😊

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

*